Linnut ovat nyt tosiaan nauttineet ulkoilusta. Muutos näkyy ennenkaikkea sulkapeitteissä, kun luonnonvaloa riittää ja tänä kesänä myös luonnollista ”suihkutusta” sateen muodossa. Avot ainakin ovat ottaneet irti ilosta kaiken. Toisella pojalla on vielä pieni kalju päässä, jonka sai hankaamalla päätään nukkumisorrellaan kaltereihin talven aikana, mutta muutoin repaleinen puku on vaihtunut ehjään ja suorastaan säkenöivän vihreään asuun. Kana-naaras myös aloitti sulkasadon, on tällä hetkellä myös hieman räjähtäneen näköinen, mutta eiköhän se siitä. Edi taas on kasvatellut hienoja uusia pyrstösulkia, muutama pitkä lentosulka vielä on vaihtumatta.
Kaijaset kouhkaavat omiaan, onneksi eivät kuitenkaan pesintämerkeissä varsinaisesti. Pari kertaa olen käynyt ulkoaviaarion sisäkopin pohjalta poistamassa sinne kerätyt puusuikaleet ja muut materiaalit, joista pesää on koitettu kehittää. Ilman isoja tappeluitakin ollaan selvitty, vain muutamaa on nokkaistu varpaasta silloin tällöin, mutta muuten tuo kesän yhdessä ja samassa häkissä oleva sekaparvi on tullut toimeen loistavasti. Ja ei, lintuja ei ole 60-100 kpl. Oikea luku pyörii +40 tienoilla, viisikymppinen ei mene rikki, vaikka siihen laskisi mukaan tämän vuoden poikasetkin. Tämä on ihan virallisestikin todettu viranomaistaholta ja jokainen voi itse tulla laskemaan määrän 🙂
Tämän vuoden kaijaspoikasia olisi vielä etsimässä sitä omaa kotiaan. Jokaisesta poikueesta kotiin jää 1-2, mutta ne loput pitää saada pois jo sisäsiitoksen estämiseksi. Päätin myös olla testaamatta poikasia, itselleni se ei ole niin suuri asia, sukupuolet varmasti selvinnevät itselleni aikanaan eikä se lemmikin kohdalla edes aina ole niin oleellista. Umpirenkaitakaan en poikasille tullut laittaneeksi. Avorenkaat seisovat edelleen tuossa hyllyssä ja rengastan kotoa lähtevät poikaset omistajan niin halutessaan. Jos joku nyt kiinnostuu kaijasista, tarjolla on sinistä ja vihreää naamiokaijasta sekä sinistä ja vihreää viktoriankaijasta. Siniset naamiot on DNA-testattu tytöiksi ja vihreillä naamioilla on piilossa violettigeeni. Sinisillä viktorioilla taas piilossa on NSL ino. (Tätä kirjoittaessa tämän vuoden viimeisimmästä viktoriapoikasista vanhin sininen tuli juuri ensimmäistä kertaa ulos pöntöstä, joten luovutushetki niillekin lähenee)
Jotenkin tämä sateinen kesä ei ole inspiroinut liiemmin rakennushommia. Kotona lintuhuoneprojektit vielä seisoo, vaikka tekemistä kyllä piisaisi. Kohta asiaan tulee jo kiire, kun syksyn tullen linnut pitäisi muuttaa sisätiloihin. Tarkoitus on siis muuttaa kaijasten nykyinen huone pojan makuuhuoneeksi ja pojan huone kaijasten huoneeksi, jonne luultavasti tulee majoittumaan myös neidot ja kaksi avoa. Jako, Edi ja toinen pojista jäävät sitten entiseen huoneeseensa, mutta saavat sinne uuden sisustuksen ja nukkumahäkkien alle- ja päällemeno blokataan. Nyt vielä pitäisi ajella Turkuun hakemaan Jonnen vanha aviaario, josta siis tulee luultavasti Kanan ja toisen pojan asumus. Avojen pesintävireen aiheuttaman metelin vuoksi siis ajattelin kokeilla erottamista, ainakin talven ajaksi, ensi kesänä taas joutuvat jakamaan ulkohäkin keskenään. Ellei joku sitten halua itselleen avokoirasta tai avonaarasta… Nyt olisi siihenkin loistava tilaisuus, koska yhdessä en voi pitää kahta veljestä ja yhtä niiden siskoa enkä samaan paikkaan laittaa ”sisarusparia”…
Avojen kanssa juuri tuo sukulaisuus on täällä se pahin kompastuskivi. Kana olisi pesintähaluinen naaras, mutta luonnollisesti en voi antaa sen pesiä veljensä kanssa. Tilat taas on rajalliset vielä yhden erisukuisen koiraan hommaamiseen. Kaikkein mieluiten pitäisin molemmat pojat Edin kanssa, mutta pojilla taas keskenään on tullut pesintävireen aikana nokkapokkaa sekä valtava huutamisentarve. Suurella todennäköisyydellä Waakku jää Edin kaveriksi, ja ajan kanssa mietin mitä teen Kanalle ja Kraakulle.
Mietittävänä on myös neitokakadujen uudelleensijoittaminen, onneksi ainakin yhdelle olisi luvassa todella hyvä koti 🙂 Ei sillä, rakastan noita töyhtöhyyppiä ja ne ovat onnellisia täälläkin. Mutta aina jossain takaraivossa jyskyttää, että jossain voisi olla vielä parempi paikka, jossa ne saisivat enemmän huomiota ja jossa niitä todella rakastettaisiin lajina sekä yksilöinä. Suurin ongelma on toki se, että niitä on nyt viiden kopla, joka tulee keskenään toimeen loistavasti enkä toisaalta haluaisi niitä erottaa toisistaan. Viiden sijoittaminen yhteen ja samaan kotiin on todellinen haaste! Onneksi kuitenkin kyseessä ei ole krooniset munijat, yhdellä ainoastaan on nyppimisongelmaa eikä se missään nimessä muutoinkaan ole jalostuslintu, ei sukunsa, ulkonäkönsä ja ongelmiensa vuoksi. Ja jos sen jättää kotiin, on jätettävä myös sen ”puoliso”. Hupin kohdalla minulla on myös suuri tunneside ja siitä luopuminen olisi se tuskaisin. Ja jos taas senkin jättäisi kotiin, olisi sen puolisokin jätettävä. Tosin se puoliso olisi taas jalostuksellisesti siinä mielessä malliyksilö, että sillä on kokoa ja näköä lutinonaaraaksi. Suomen neitokanta taas huomioiden sitä ei olisi järkevää taas sekoittaa runsaasti esiintyvän Hupin sukuun. Äh, vaikea kombinaatio tämäkin :/
Tämä kesä on ollut kyllä myös kamala siinä suhteessa, että avojen pitkittyneen pesintävireen lisäksi myös Jako The Harmaa on koko ajan ollut vireessä. Se tonkii kaikki kolot, änkeää kaappeihin, laatikoihin ja hyllyille silputen kaiken. Kättäni en voi laittaa lähelle, se saa heti aikaan ruokkimisefektin ja pahimmillaan paritumisliikkeitä. Joten kaikki siirrot tapahtuvat vain ja ainoastaan kepillä. Kauniina päivinä olen vienyt Jakon ulkohäkkiin koko päiväksi eikä se ole vielä tappanut ketään, siinä mielessä edistystä sosiaalistamisessa, vaikka sulkiennyppimistä esiintyy ulkonakin. Edelleen Jako vihaa suihkutusta eikä suostu kylpemään kuin satunnaisesti (liian harvoin) juomakupissa. Vesisade on maailmanloppu. Pellettejä se vihdoin on alkanut syömään, kun yksinkertaisesti muuta ei ole ollut tarjolla. Pähkinöitä ja manteleita annetaan nykyisin vain erittäin harvoin. Tuoreet sokeriherneet ovat osoittautuneet suuriksi herkuiksi, mutta isommassa määrässä syötynä ne aiheuttavat pientä ripulia.
Hieman jännittää taas lähteä viikoksi kesälomareissulle. Onneksi lintujen hoito jää parhaimpiin mahdollisiin käsiin ettei tarvitse lomallaan niistä stressata. Saa nähdä miten Jako taas reagoi asiaan. Tosin viime aikoina Jako on viihtynyt mainiosti myös pojankin seurassa. Noiden kahden suhde on jotain sanoinkuvaamatonta, vaikka kumpikin pitää toisiinsa kosketusetäisyyden (juu ei, meillä lapsi ei härki eläimiä ja omaa ikäisekseen hyvän eläintenlukutaidon osaten olla näiden kanssa, erittäin harvoin siihen on täytynyt mitenkään puuttua).
Jakolla onkin tapana säännöllisesti huudella poikaa nimeltä ja keksiä siihen lisää sanoja pojan vastatessa. Tyypillisimmillään heidän keskustelut menevät näin:
Jako: Jamiiii?
Jami: Mitä?
Jako: Syömään!
Jami: Ei nyt, Jako!
Jako: Jamiii?
Jami: Mitä nyt taas?
Jako: Nukkumaan!
Jami: En mee.
Jako: Jami??? Tänne, tule, tuu vaan. Jamii??? Pää kiinni! Joo, apupoika.
Ja tätä Jako tekee siis ainoastaan pojalle. Nimen huutelu jatkuu niin kauan kunnes poika vihdoin vastaa siihen. Jako nauttii pojan antamasta huomiosta ja nimenomaan keskustelun muodossa. Edelleen olen ainoa, jonka Jako antaa koskea itseensä, mutta enempi taas puhetta tulee pojan kanssa. Samoin heillä on yhteiset laulu-, viheltely- ja tanssihetket. Jako saattaa myös tunteja istua katselemassa telkkaria pojan pelatessa pleikkarilla ja väliin kommentoida pojan pelaamista, liki aina sopivilla repliikeillä sopivalla hetkellä meidän ulvoessa naurusta kieriskellen lattialla.
Mutta se tällä kertaa tässä blogissa.