Hurttia ja Tirppoja

Dobberivanhuksemme siirtyi ajasta ikuisuuteen 15.06.2012 ja juoksee nyt vihreämmillä maastoilla taas täysin tervein jaloin. Nämä ovat aina näitä vaikeita päätöksiä, joita jokaisen lemmikinomistajan täytyy välillä tehdä, kun kipuja vanhalle eläimelle tulee. Mutta hyvän ja pitkän elämän sai olla kanssamme tämäkin kodinvaihtaja. Vaikka ikävä on kova, kultaiset muistot lohduttavat yli 7 vuoden ajalta. Aina elämä ei ollut helppoa, mutta päivääkään en kadu, en aikuisen koiran ottoa, pitämistä enkä viimeistä päivää. Aamupalaksi sai vielä parikiloisen lahnan, vähän kuin matkaevääksi taivaaseen. Saman kalan, jonka isännän kanssa yhdessä edellisenä päivänä onkivat. Kala kun oli se Egon juttu, maailman paras palkinto. Ja kalastus se rakkain harrastus.

Ja muutama päivä tämän jälkeen kotiimme tulikin sitten uusi kodinvaihtaja, tällä kertaa aikuinen isovillakoira, ikää 5 vuotta. Nyt aika menee täysin uuden rodun kanssa opetellessa. Tosin Lukan ongelmat ovat hyvin erilaisia kuin Egon oli. Ja itselleni joudun usein muistuttamaan, että vaikka koiria ovat, ei erirotuinen voi silti käyttäytyä siten kuin olen toisessa rodussa tottunut. Mutta pääasia on nyt, että Luka tulee täydellisesti toimeen perheen dobberinartun kanssa, ei jahtaa papukaijoja ja on varma perheen lapsen kanssa. Lukan ongelmat on enemmän hihnassa rähjäystä ja (vieraiden) näpsimistä, joita taas en pidä itselleni mitenkään ongelmallisina käytöshäiriöinä. Eroahdistusta ei ole, ei pelkää ukkosta, osaa matkustaa autossa ja on hyvätapainen sisällä. Kuitenkin sellainen koira, jonka kanssa pitää ehdottomasti olla määrätietoinen ja viedä sitä eteenpäin ”lakia lukien” eikä koiran oman tahdon mukaan. Tontin rajojen opettelu on nyt ollut se ensimmäinen haaste.

Itselleni kuitenkin oudointa ja samalla haastavinta on ollut tuo turkki, vaikka se onkin vielä hyvin lyhyt. Ensinnäkin tuo valkoinen väri on täällä maalla hyvin haastava. Toinen haaste onkin sitten trimmauksen opettelu, jota minun ei ole tarvinnut tehdä vuosikausiin (tai vuosikymmeniin, oikeastaan). Luka hieman on temppuillut konettaessa, mutta määrätietoisen käsittelyn aikana se nopeasti rauhoittuu. Talveksi on tarkoitus hieman lämpimämpi villa kasvattaa, mutta saapa nähdä miten syksyn tulevat kurakelit saavat hermoni kiristymään 😀 Onneksi dobberien vaatevarastosta löytynee sopivaakin lämmintä vaatetta, joskin kura-asuja ei ole… Eikä pesupöytää, ei pesuallasta, ei koirafööniä… Mutta oma trimmeri parine terineen on! Konettaminen onkin itselleni nyt ollut erittäin hauskaa opeteltavaa, vaikka sitä ennen on aina pitänyt koira pestä ja kuivata.

Kesälomani vietin tänä vuonna dobermannileirillä – puudelin kera 😀 Sillä aikaa herra Jako Harmaa meni hoitoon, ensimmäistä kertaa meillä ollessaan. Ja tietysti stressaantuen ja itseään nyppien. Ne nypinnät liittyvät vahvasti nimenomaan matkahäkkiin ja siinä olemiseen. Autossa nypintää ilmenee, jos matkustaa häkissä, vapaana ei nypi. Tämä on itselleni hieman ristiriitaista linnun turvallisuuden ja hyvinvoinnin kannalta. Turvatontahan on matkustaa vapaana, mutta matkahäkissä taas nyppii itseään ja on täten vaaraksi itselleen… Noh, sulkapuku on uusiutuva, joten jälleen aloitamme sen kasvatuksen nyt olojen taas rauhoituttua. Ainakin Jako on oma itsensä taas päästyään takaisin luoksemme eikä ole erityisemmin itseään nyppinyt enempää. Ja lelujaan oppi ainakin hoidossa tuhoamaan, mitä taas kotona ei juurikaan ole tehnyt. Muutoin aika tyypillisesti käyttäytyi hoitojakson ajan, puhui niitä omiaan ja ikävöi koiraamme huutelemalla sen nimeä. Ja ensijärkytyksen jälkeen myös ruokakin maistui, uusi rakkauden kohde ihmisestä löytyi ja joutui opettelemaan sosiaalisuutta muiden isompien lintujen kanssa. Notta kajuna taas ollaan, enempi kuin normaalisti, mutta tästä taas lähdetään eteenpäin ja totutellaan myös hoitoon menemiseen.

Nyt on myös avoille haettu aviaario. Tarkoitushan on erottaa neljän avon parvesta kaksi omiin tiloihinsa keväällä alkaneen huuto-ongelman vuoksi, ellen sitten löydä tuolle ylimääräiselle avonaaraalle hyvää, uutta kotia. Minunhan ei sitä pitänyt mitenkään ottaa, toisin sanoen sen ottaminen parveen ei ollut mitenkään harkittu teko, ainoastaan tarkoitus oli tarjota koti kodinvaihtajalle nopeasti. Jalostuslintuna tuo Kana-naaras olisi taatusti parempi kuin Edi, sillä se on täysin emojen kasvatti ja nyt jo innokas tekemään pesää. Ongelmana on vain se, että molemmat koiraat ovat sen veljiä, joten pesintä täällä on ehdoton nounou. Ja tilaa ei enää ole yhdellekään uudelle avolle, ei edes väliaikaisesti.

Nyt alkaakin sitten uuden lintuhuoneen rakentaminen. Pojan huone on tarkoitus tyhjentää, tehdä sinne kahdelle avolle, neidoille ja kaijasille uudet aviaariot, ja vanhasta kaijashuoneesta taas vastaavasti tulee makuupojan huone suuren remontin jälkeen (peijakkaat kun ovat järsineet paneliseinät ja pahvikaton…). Samalla kaksi avoa ja Jako saavat enemmän tilaa omaan huoneeseensa lintumäärän vähentyessä heidän huoneestaan. Tosin, jos löydän Kanalle sopivan kodin, saa jäljelle jäänyt velipoika muuttaa takaisin isojen kaijojen huoneeseen mikäli huuto-ongelma poistuu Kanan matkassa (ainakin itse luulen, että tuo huuto liittyy nimenomaan pesintävireeseen pojilla). Muutoin avot ovat nyt erinomaisessa sulassa, jopa minulla on nyt vaikeuksia välillä erottaa kumpi poika on kumpi, ja kumpi kampi 😀

Kaijasten kohdalla olen päättänyt lopetella ruusukaijasten kasvatuksen. Nyt jäljellä olevat saavat olla täällä elämänsä loppuun asti, nytkin jo joukossa on vanhuksia, kuten vaikkapa Nana-koiras, jonka ikä on lähempänä 15 vuotta ja jälkeläisiä on maailmalla riittävästi. Luonnollinen karsinta tulee tapahtumaan koska vain. Sinänsä harmi, sillä toisaalta olisin halunnut jatkaa tuota pallid-geenisiä sekä turkooseja, mutta joskus valintoja on tehtävä. Aika aikaansa kutakin. Myös naamiot tulevat olemaan pesintätauolla ainakin pari vuotta, koska niitä on itselläni tällä hetkellä riittämiin ja ne ovat keski-iältään vielä nuoria. Ehkä viktoriankaijasia pesitän vielä ensi kesänä yhden poikueen verran oman tarpeen täyttämiseen, jos saan kaksi valittua lintua pesimään keskenään… Muutoinkin nuo rengassilmäiset ovat itselleni SE juttu kaijasissa.

Neidoistani Harmi on muuttamassa erittäin hyvään kotiin viettämään eläkepäiviä, ehkä siinäkin toivossa, että se vihdoin löytäisi itselleen oman parin eikä tarvitsisi olla kolmantena pyöränä. Vaikka luopuminen on aina raskasta, jotenkin tuntuu kivalta, että jokaisella olisi se ”oma” kumppani. Ja uuden kodin ollessa todella hyvä, olen todella iloinen Harmin tulevaisuuden puolesta. Itse en valitettavasti voi tarjota sille kumppania tilojen rajatun määrän vuoksi, viisi neitoa jo tarvitsevat aika ison aviaarion eikä meillä sullota lintuja pieniin häkkeihin kuin korkeintaan sairastapauksissa ja pesinnän aikana.

Että tällaista tänne juuri heinäkuun lopussa, kun vielä vietämme mökillä aikaamme. Kohta alkaakin taas arki ja muutto talvikotiin. Jotenkin vaan meidän ”perhe” (parvet ja lauma) elää kesällä täyttä elämää nauttien ja talvet hieman horrostaen odotellen taas kesämuuttoa.