Hurttia ja Tirppoja

Tulipas käytyä katsomassa Amerikan meksikolaista ihmettä ihan livenä. Kiva show, monessa kohtaa nauroin vedet silmissä. Pitää kyllä todeta, että Millan osaa tosiaan ottaa yleisönsä ja puhe oli juuri sitä maalaisjärjellä ajateltua, hyvin luonnonmukaista toimintaa, jossa ei tarvita teorioita tai hienoja sanoja ymmärtääkseen eläinten toimintaa. Harmi ettei niitä esimerkkikoiria sitten sinne oikein löytynyt, olisin mielelläni nähnyt sen kunnon ”veturin” tai kiihkeästi omistushaluisen tapauksen. Rotikoitten tottis oli kivaa myös, Ässä ainakin teki loistavaa työtä iloisena häntä heiluen ja ohjaajansa palvoen 🙂 Koko shown kuitenkin taisi varastaa se pieni podengopentu, joka heitti hieman sijaiselle ja pepsodenthymynkin edessä vain rapsutti itseään.

Sinänsä tuo esitys ei antanut oikeastaan mitään uutta minulle, mutta puki sanoiksi monia asioita, joita ei itse ole osannut selittää niin yksinkertaisesti. Esimerkiksi juuri ”eroahdistuksesta” kertova pätkä. Sitä vain ei monesti tule kiinnittäneeksi omaan käytökseensä huomiota lähtökiireessä ja siinä voi monesti käydä juurikin, että eläimen kierrokset jäävät päälle. Ja tässä vaiheessa puhun kyllä mistä tahansa eläimestä, en vain koirasta (tai no, ehkä en kissasta, sekin vertaus oli aivan loistava ja pystyn allekirjoittamaan sen). Myös remmirähjäys oli hyvin selkeästi esitetty kahdella eri videolla, ja juuri sitähän se on. Jälkimmäisessä esimerkissä se ajoissa puuttuminen ja ohjaajan rauhallisuus oli hyvin esitetty.

Yksi ainoita ahaa-elämyksiä tuli pallonheitossa laumaan. Olenkin monesti ihmetellyt miten isommassa laumassa tuo homma toimii, varsinkin jos joukossa on todella ”high level”-koiria. Tähän asti olen vain heittänyt sen pallon, yleensä se innokkain/nopein on sen saanut, tai sitten ei. Enpä ole tullut ajatelleeksi heittää sitä palloa sille hieman rauhallisemmalle kaverille. Tosin jos ajattelen tilanteessa omia koiriani, saisin vielä useita vuosia heitellä palloa eikä se innokkain varmastikaan olisi yhtään sen rauhallisempi, sen verran pallohulluksi sen voi luokitella. Mutta ehkä tätä soveltaen kyllä saa sitä innokkuuden ja sen mukanaan tuomia konflikteja vähennettyä. Mutta myös tuo ajattelemisen aihe oli yksi esityksen lähtökohta.

Vaikka esitys ei tarjonnut mitään ihmeellisiä taikatemppuja eikä mitään sekuntikorjausta multiongelmaan, tuota voisi suositella monelle peruskoiran omistajalle. Harmi sinänsä, että juuri ne ihmiset, jotka tuota esitystä eniten tarvitsevat, tuskin sitä koskaan lähtevät katsomaan. Osa siksi ettei ole koskaan kyseisestä herrasta kuullutkaan ja osa siksi, että vastustavat ”periaatteesta”. Esityksessä ei ollut mitään sellaista, jonka pahimmat kiihkovastustajat olisivat jälleen kerran voinut luokitella väkivallaksi. Ja se missä Millan on loistava, on se malli, jossa ihmisen oma käytös, äänensävy, olemus, asento (eli se energia) vaikuttaa suoraan siihen eläimeen. Eläin lukee meitä kuin avointa kirjaa tietäen milloin olemme hermostuneita, milloin annetaan periksi jne, mutta me emme siltikään osaa lukea sitä eläintä oikein. Osa kaikista eläinten ”käytöshäiriöistä” olisi jo sillä ratkaistu, että se omistaja osaisi olla rauhallinen ja tasapainoinen. Tätä Millan aina korostaa, mutta vastustajathan eivät näe kuin ”hirvittävän potkimisen”, koularit ja sähköpannat.

Jotenkin myös itselleni selkeni tietty oma historia, jota Millan myös omalla kohdalla korostaa. Jo ennen kuin Millan on mistään aidan yli loikannut jenkkien koiria kävelyttämään, on meillä muristu ja suhistu koto-kotona koirille. Tietyt tavat ovat ihan pienestä iskostuneet omaankin mieleen. Koiraihmisiä ei tehdä opiskelemalla, niiksi synnytään; voisi melkein sanoa. Toki teorioitakin on hauska opiskella, samoin erilaisia koulutussuuntia (joita on omien vuosienkikin aikana nähnyt laidasta laitaan), mutta se ei auta ymmärtämään eläintä yhtään sen paremmin, jos se sisäsyntyinen taito puuttuu. ”Ihminen on kävellyt kuussa, mutta ei pysty taluttamaan yhtä koiraa”. Palataan takaisin siihen mitä koira on ja miten se oikeasti toimii eikä miten se ihmisen luoman teorian pohjalta pitäisi toimia. Unohdetaan ne teoriat ja otetaan koira koirana, eläin eläimenä.

Ajatuksia herätti ainakin itsessäni myös se, että miksi sen koiran pitäisi osata jotain koulutusteorioita tai puhua ja ymmärtää meidän ihmisten kieltä. Enemmän ehkä pitäisi kiinnittää huomiota siihen koiran omaan kieleen. Tai minkä tahansa eläimen kieleen. Opetella lukemaan sitä ja mahdollisesti käyttää sitä hyväksi kommunikoidessa. Ja ennenkaikkea vaikuttaa siihen omaan asenteeseen, ei eläimen, jotta se on rauhallinen ja itsevarma, eikä elää menneessä, ei tulevassa, vaan juuri siinä hetkessä eläimen tavoin. Siinä on minullakin vielä paljon pohdittavaa ja opittavaa.