Hurttia ja Tirppoja

Luka the Nuudeli on asunut nyt täällä kohta 4 kuukautta. Päivääkään tuosta ajasta en vaihtaisi pois 🙂 Täytyy kyllä sanoa, että se on yksi helpoimmista ongelmakoirista, jotka kodinvaihtojen jälkeen meille on päätynyt. Ihan normaalissa arjessa ei ole tietoakaan sen ongelmista. Ongelmanahan sillä edelleen on kuitenkin vieraat koirat, etenkin pienet sellaiset. Mutta täällä maalla harvoin tulee sellaisia vastaan, niitä pitää erikseen aina lähteä tapaamaan. Siltikään en pidä kyseistä käytöshäiriötä ongelmana, sillä tiedän sen olevan ratkottavissa helpostikin.

Koska kesä myös loppui ja talvi tekee tuloaan, teimme jälleen muuton kesämökiltä talvikotiin. Koska Lukalla on kerrottu olleen myös eroahdistusta, hieman jännitin miten tässä käy, sillä jotenkin vain en muistanut riittävän usein käydä Lukaa tutustuttamassa toiseen asuntoomme, vaan kesä nautittiin mökillä. Asiassa ei kuitenkaan ole ollut mitään ongelmia, kertaakaan tuo otus ei ole osoittanut mitään oireita, ei ole jäänyt huutamaan perään, ääntäkään ei ole kuulunut tullessani takaisin asioilta/töistä/muaalta. Tosin kyllä sillä on ollut aina Arria seurana eikä Arria-dobberia voisi vähempää stressata ihmisten menemiset ja tulemiset. Niinpä Lukakin on ehkä seurannut esimerkkiä ja painunut nukkumaan siksi aikaa. Kotioloissa se on muutenkin hyvin kiltti koira, lähes huomaamaton. Tästä kyllä suuri hatunnosto ekalle kodille, joka on käytöstavat sisällä opettanut oikein hyvin 🙂

Luka on oppinut myös puhumaan koiraa paljon selkeämmin. Ehkä juuri siksi, että Arria tarvitsee myös selkokielisen kaverin. Nämä kaksi ovatkin sellainen pari, että oksat pois! Itselleni on aivan suunnaton ilo seurata näitä kahta ja niiden toimia, niin hyvin ne tulevat keskenään juttuun. Ja juuri sellaista kaveria Arria kaipasikin. Ei tietenkään Luka korvaa edesmennyttä koiraamme, joka oli Arrialle The Kuningas, vaan Luka on ennemminkin se kiva riehutoveri, jota paikkaa edesmennyt vanhuksemme ei enää muutamaan vuoteen pystynyt täyttämään sairauksiensa vuoksi. Ja Luka pääsee myös purkamaan energiaansa sellaisen kaverin kanssa, joka todella jaksaa (ja on jopa voimaakkaampi ja nopeampi, vaikka Luka onkin ketterämpi). Jännä kyllä seurata miten noiden keskinäinen suhde tuosta kehittyy ja tuleeko Luka jossain vaiheessa kyseenalaistamaan Arrian aseman.

Tuttujeni reaktiot ovat olleet hauskoja heidän kuultuaan, että meillä on nykyisin villakoira. Yllättävän moni väheksyy sitä. Koira se kuitenkin on ihan siinä missä muutkin rodut. Ja kun itsekin kohtelen sitä koirana, löydän siitä yllättävän monia upeita ominaisuuksia ja piirteitä. Isovillat eivät tosiaan ole vain ”palloperseisiä puudeleita”, vaan yllättävän monipuolisia koiria, jotka sopivat moneen harrastukseen. Ne ovat yllättävän nopeita, ketteriä ja ennenkaikkea älykkäitä, kaikki niin hyvässä kuin pahassa. En sano, että ne olisivat huippuja, tuskin niistä mitään suojelutykkejä saa, vaikka saalisviettiä onkin, mutta kouluttamisessa ei tarvitse hakata päätänsä seinään koiran oivaltamiskyvyn kanssa. Myös halua tehdä niiltä löytyy, kunhan sen oikean motivaattorin löytää 🙂 Keskittymiskykyä löytyy, samoin ns. viettikestävyyttä (luovuttajia ne eivät ole). Ainoa mitä ehkä hieman toivoisin lisää, olisi tietynnäköinen kovuus, sillä aika herkkä ja pehmeä on ainakin meidän Nuudeli (en tosin lue sitä sille viaksi, vaan osaksi sen persoonallisuutta, joka minun täytyy hyväksyä ja oppia käyttämään hyväksi). Reipas koirapoika, joka ei ole ihan tossukka ja yrittää kuitenkin parhaansa :>

Ainoa, mikä Nuudelissamme aiheuttaa minulle stressiä, on tuo valkoinen turkki. Ja ei, ei sen hoito loppujen lopuksi ole niin kamalaa, vaan minä itse teen siitä stressin kohteen itselleni. Täällä maalla ja etenkin nyt kura-aikaan koira ei koskaan ole valkoinen, vaan sitä saa aina olla pesemässä (ja tietysti sen jälkeen kuivaamassa föönillä). Ja kun saan koiran puhtaaksi, tulee siihen jossain vaiheessa (yleensä hyvin pian pesuoperaation jälkeen) dobermannin kuraisia tassunjälkiä… Tässä vaiheessa syksyä melkein jo toivon niitä pikaisia pakkasia ja pientä lumikerrosta. Ja melkein lenkeillä pitää olla haalari päällä samasta syystä… Muutoinhan omat koirani ei juuri koskaan ole erityisesti vaatteita tarvinneet jatkuvasti päällensä.

Osa villis-ihmisistä sanoo pesevänsä koiraansa n. kuukauden välein, meillä pesuväli on vähintään viikko, usein pari kertaa viikossa ja parhaimpina/sateisina/kuraisina päivinä jopa sen pari kertaa päivässä… Ehkä meillä on väärät lenkkimaastot, koska niissä ei ole asfalttia, vaan pääosin kuraa, rapaa ja hiekkaa, myös heinänsiemeniä ja takiaisia löytyy 😛 Myönnän, että itselläni on pakkomielle koittaa pitää tuo koira niin valkoisena kuin mahdollista ja kirota samalla noita värjäymiä etujalkojen kyynärissä ja takajalkojen kintereessä.

Toinen stressi on trimmi. Ei sekään sillä, että se olisi jotenkin kamalaa tai vaikeaa tehdä itse, vaan siihen on oikeastaan kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että kokeilkaapa trimmata koiraa niin, että paikalla on toinen utelias, joka on aina työntämässä kuonoaan saksien väliin tai leikkuria pitävän käden päälle nähdäkseen mitä kaverille tehdään. Toinen stressi on se, että on muutama leikkausmalli, johon olen suorastaan ihastunut enkä osaa itse päättää kumman haluaisin. Toiseen malliin turkin pituutta täytyisi vielä hieman kasvatella, toisen mallin voisi periaatteessa jo tehdä, mutta sitten täytyisi taas kasvattaa, jotta saisi tuon toisenkin mallin toteutettua… Toisaalta haluaisin jalkatupsut, toisaalta en, niskassa en voi sietää pitkää karvaa, korvakarvojakaan en haluaisi pitkäksi kuten en myös pääkarvoja. Äääh, vaikeaa! Ja kaikkihan on vain siitä kiinni, mitä itse haluan enkä osaa päättää? Tämä tutustuminen trimmattavaan rotuun onkin oikea seikkailu, sillä vasta nyt huomaan kuinka ne ulkonäkökysymykset tuleekin mieleeni, näitä kun ennen ei pahemmin ole tarvinnut miettiä.

Tänäänkin taas sataa vettä, mutta ulos se vain on mentävä noiden kahden kanssa. Sen jälkeen onkin sitten pesu- ja kuivaushetki sekä harjausta luvassa. Voihan sitä perjantain viettää näinkin, voihan? 🙂