Hurttia ja Tirppoja

Pyynnöstä yritän nyt kertoa myös meidän perheen, etenkin lapsen ja Jako-jakon keskenäisestä elämästä. Aluksi huomautan kuitenkin, että meidän jakomme on aikuisena tullut kodinvaihtaja, on ollut alle vuoden meillä ja samalla ensimmäinen jakomme. Onni kaiken keskellä on se, että hän on ollut aiemmin lapsiperheessä ja kasvanut yhdessä ensimmäisen perheen pojan kanssa, joten Jako-jakollamme on jollain tapaa yhteisymmärrys myös meidän pojan (nyt 10v.) kanssa. Ja koska meillä on taas lapsemme eliniän ajan ollut lintuja, lapsella on jonkinnäköinen ”kyky” jo ymmärtää lintujen sielunelämää eikä tarkoituksella mene purettamaan itseään. Mikäli Jako-jakomme olisi nuorempi, asunut lapsettomassa perheessä, olisi kaltoinkohdeltu ja olisi ensimmäinen lintumme, olisi vahinkoja varmasti tullut. En ole edes varma olisinko ottanut silloin jakoa. Tai muutenkaan, sillä mikään helppo laji ei ole kyseessä.

Jako jakomme on hyvin vahvasti yhden ihmisen lintu. Ylipäätään jakojen ”ongelma” on se, että ovat voimakkaasti yhden ihmisen lintuja. Ongelmaa pahentaa vielä se, että valinnan suosikki-ihmisestä tekee lintu itse. Pahimpia ovat juuri käsinruokitut yksilöt vääristyneen minä-kuvansa kanssa, joten itse kyllä suosin vain emojen kasvatteja myös jakoilla. Välttämättä en itse ottaisi enää vanhempaa lintua, joka on kiertänyt useassa kodissa enkä ottaisi myöskään ainoaksi linnuksi mitään. Koskaan ei ihmisseura voi korvata sitä, mitä toinen lintu voi tarjota.

Tosiasia on, että Jakoa ei oikein voi käsitellä kotioloissa muut kuin minä, enkä minäkään aina, tuolla harmaalla kun on suuri oma tahto, jota pyrin kunnioittamaan. Tosin sitten erilaiset ongelmat, kuten kesällä pesintävire ja opittu, vuosia jatkunut nyppiminen saavat minunkin repimään hiuksia päästä.

Pojallamme ja Jakolla on kuitenkin erityinen suhde, johon ei sisälly koskettelua. Kaikista äänistä mieluiten Jako imitoi juuri poikaamme. Lisäksi sarjaan kuuluu pojan kutsuminen nimeltä niin kauan, että saa pojan vastauksen. Ja kun poika vastaa: ”Mitä?”, saattaa Jakolta tulla joko: SYÖMÄÄN! tai NUKKUMAAN! -kuittaus. Jako myös nauraa ja kiljuu, aivan kuten poika. Yleensä vielä isoimmilla desibeleillä samaan aikaan pojan kanssa.

Muutaman purukerran jälkeen poika alkoi selkeästi jännittämään kaikkia jakoja, enkä kyllä ihmettele. Onneksi sai tässä hetki sitten pidellä kiltimpää jakoa kädellään ja siitä rohkaistuneena uskalsi omallemmekin antaa mantelin kädestään. Mutta kädelle ei omaa uskalla ottaa, enkä kyllä ihmettele saatuani itsekin kahdesti nokkaa parin viikon sisään. Luottamusta syö ja lujaa!

Isäntä on edelleen tappolistalla. Mikäli Jako on lattialla, isäntä ei voi liikkua ilman turvakenkiä, muutoin hyökkäys varpaisiin on taattu. Vielä parempi on tietysti harja kädessä ja varpaiden edessä, jolloin Jako tyytyy yleensä vain uhittelemaan kauempana. Isäntä ei suostu antamaan tuolle edes pähkinöitä kädestään, vaan heittää ne parin metrin päästä linnun eteen… Tavallaan kiitän ettei tuo lintu ole lentotaitoinen enää, muutoin tulisi varmasti pahempaa jälkeä isännälle. Onneksi se kuitenkin häkin päällä tai ständillä ollessaan ei hyökkäile enää, kun isäntä kulkee siitä ohi.

Omat puremani sain pahimman pesintävireen ollessa päällä. Ensimmäisen kerran makoilin sängyllä telkkaria katsoen. Jako kiipesi myös sänkyyn. Virhe nro1! Minusta se oli jotenkin herttaista… Eipä siinä, siinähän oltiin varmasti monta minuuttia sulassa sovussa, käteni oli rennosti mahan päällä enkä mielestäni juurikaan liikkunut. Aivan yllättäen tuo otus vain tuli ja nappasi kiinni käsivarteen eikä tahtonut millään irroittaa. Onneksi löysä pitkähihainen paita suojasi sen verran, että puruote valahti eikä isoa reikää ihoon syntynyt. Tämän jälkeen piti itselleni muistuttaa että kertaakaan en enää päästä tuota sänkyyn, vaikka se olisi kuinka herttaista tahansa. Tosin se syy, miksi Jako puri, on edelleen pieni arvoitus, koska en mielestäni liikahtanut juurikaan.

Toinen purema oli kyllä enempi omaa syytäni, näin kyllä linnun mielialan, mutta siitä huolimatta meninn  työntämään käteni siihen väliin… Edi-avo oli nimittäin myös sisällä ja sattui lentämään Jakon häkin päälle. Tästä tulistuneena Jako otti hieman nokkapokkaa Edin kanssa ja minä puutuin tilanteeseen väärin ja väärällä hetkellä. Menin työntämään käsivarteni siihen väliin yrityksenä saada Jako siihen nousemaan. Jep, nokkaa siitä tuli. Jälleen tilanteen pelasti onneksi pitkähihainen paita, joten tuloksena oli vain pieni vertavuotava nirhaisu, johon tuli kaunis rupi. Ja jälleen muistutin itseäni omasta tyhmyydestäni, minun olisi pitänyt pyytää kädelle Edi, joka ei ollut tilanteessa se vihainen osapuoli.

Oikeastaan koko kesä kamppailtiin pahan pesimävireen kanssa. Pahimmillaan en voinut edes katsoa lintuun, sen aloittaessa heti minun ruokintayritykset. Lisäksi kaikki mahdolliset kolot piti blokata pois, jottei se päässyt niihin. Yleensä näistä koloista syntyi valtava puolustushalu ja uhkauselkeet jokaiselle, joka yrittikin lähestyä paikkaa. Ja samalla nämä hormonien heittelyt saivat vielä aikaan lisänypintää, kun lintukaan ei itse oikein ymmärtänyt omaa käytöstään. Tuosta niin huomaa, että se purkaa pienimmänkin turhautumisensa juuri nyppimiseen.

Tällä hetkellä olemme muuttaneet jälleen mökiltä kotiin talveksi ja Jako jakaa jälleen huoneen avojen kanssa. Vaikka se ei edelleen ymmärräkään muita lintuja, on sillä omalla tavallaan muista seuraa. Se saa myös ”pakkoliikuntaa” joutuessaan kiipeilemään orsilla ja köysillä, kun se haluaa ajaa avoja pois omalta alueeltaan. Lentokykyisinä avot väistelevät sitä hienosti. Pesintävirekin on laskenut eikä se enää niin voimakkaasti pyri ruokkimaan minua (ei juuri ollenkaan tällä hetkellä). Koska nuo puremat söivät ihan kiitettävästi omaa luottoani tuohon otukseen, on sitä nyt pyritty rakentamaan uusiksi ja rauhallisessa tahdissa. Kädelle nousemisia ja häkkiinmenoja harjoitellaan verkkaiseen tahtiin ja linnun turhautuminen koitetaan pitää minimissä yksinkertaisilla harjoituksilla. Lisäksi yöunien pituus on nyt pidempi ihan luonnollisen pimenemisenkin johdosta ja sen vaikutusta tässä nyt seuraillaan.

Vaikeinta on ollut motivointi, koska tuohan ei ole aiemmin tottunut siihen, että sen pitäisi tavallaan palkkionsa ansaita ja se näkyy heti turhautumisena, joka taasen purkautuu nyppimisenä. Jonkin verran se on alkanut kiinnostumaan uusista ruokajemmaleluista, joihin on nyt laitettu vain sen himoitsemia siemeniä, pähkinöitä ja manteleita. Ruokavaliosta on muuten tiputettu siemenet vallan pois, joten aamuisin saa vain tuoreruokaa ja illalla täydennetään pellettikuppi, mikäli siellä on puutetta. Tämänkin vaikutusta seurataan tuohon nyppimiseen. Tosin se nopea turhautuminen jemmalelujenkin kohdalla on havaittu, joten toistaiseksi on pitänyt vielä tehdä niistäkin hieman helpompia. Joistakin leluista on tullut selkeästi rökitysleluja, mikä on ollut ihan hyvä juttu.

Jonkin verran enemmän myös puuta on hyödynnetty nyt järsimiseen. Hetki menikin ennenkuin tuonkin hyöty meni harmaalle läpi. Onneksi omasta metsästä saa sopivaa puuta, joten kerran viikkoon viedään oksaa järsittäväksi ja revittäväksi. Myös vessapaperihylsyt ovat olleet hyvää ajanvietettä, kun niihin on piilotettu juuri herkkuja.

Tänä syksynä oli myös massiivinen sulkasato, jonka seurauksena tippui jälleen toisesta siivestä lentosulatkin. Pyrstö sai taas kyllä upean uuden punaisen peitteen. Sulkasato tiesi taas vitamiinien lisäystä ruokintaan, joka taas aiheutti ruokakippojen heittelyn lattialle… Mutta sitkeästi päätin, etten anna nyt periksi, tällä mennään eteenpäin eikä tarjonta parane kiukuttelusta, vaikka muutoin pyrinkin kunnioittamaan tuota harmaan valtavaa omaa tahtoa.

Näin ”koiraihmisenä” on joskus vaikea ymmärtää noiden siivekkäiden mielialoja, siksi niiden lukeminen onkin äärimmäisen tärkeää. Vaikka tällä hetkellä olenkin aika täynnä pelkkää positiivista koulutusta, yritän parhaani mukaan kunnioittaa lintujen omaa halua ja miettiä sopivia motivointikeinoja, jotka käyvät yksiin niin linnun kuin oman mieleni kanssa. Motivointi onkin osoittanut siinä suhteessa haasteelliseksi, että en halua käyttää nälkää yhtenä motivaattorina. Edi-avolle paras motivaattori onkin vinkulelu, joskin siinä se palkkauspuoli on vielä hieman puutteellinen, kun makupalat ovat aika yhdentekeviä.  Jakon kanssa pitää lähteä liikkeelle hyvin pienistä asioista ja pilkkoa kaikki suoritukset hyvin pieniin osa-alueisiin. Jahka löydän vielä kadonneen naksuttimeni jostain, otan sen kyllä kokeiluun, josko sillä saisi helpommin tuolle tehtyä selväksi palkitsemista ja sitä mitä haluan sen tekevän…

Mutta muutoin olen hyvin tyytyväinen, elämä on asettunut omiin uomiinsa eikä Jakokaan enää stressaa jokaisesta pienestä muutoksesta niin valtavasti. Se jopa oli huomattavasti rennompi käydessämme autoajelulla katsomassa muita papukaijaihmisiä yhdistyksen syyskokouksessa ja käyttäytyi kiltisti jopa vieraiden ihmisten paljailla käsivarsilla. Ja tällä kertaa pystyin poistumaan linnun näköpiiristäkin ilman nyppimiskohtausta.

Ihmettelen vain milloin tulee se päivä, että lakkaan kummastelemasta tuon otuksen aivoituksia… Joka päivä se yllättää matkimiskyvyllään ja tempauksillaan, positiivisessa merkityksessä. Eri asia on olenko sen arvoinen ja opinko itse niistä mitään.